Marduk julkaisee 25.5. uuden levynsä Serpent Sermon. Ensimmäinen maistiainen kera musiikkivideon on lyöty linjoille, ja hyvältähän tämä kuulostaa. Edellinen levy Wormwood oli yhtyeen suhteellisen tasaisen laadukkaan uran yksi heikoimmista, joten uuteen levyyn sitä asettaa, vaikkei kai pitäisi, epäilyksiä. Nyt näyttäisi olevan palikat taas kasassa, sillä musiikki kuulostaa varsin terävältä ja tyhjäkäynnittömältä! Mortuus näyttää yhtä raihnaiselta ja multaiselta kuin aina ennenkin, ja ulosanti toimii. Näemmä yhdellä kitaristilla mennään niin kuin aina ennekin, mutta minusta Marduk voisi kokeilla toisenkin kitaristin käyttöä, saisi vielä enemmän purevuutta varsinkin livetilanteessa. Ei siinä silti mitään, olen kyllä aina tykännyt Morganin tyylistä soittaa.
Piti blogailla tästä jo kauan sitten, mutta kirjoitusinnostus on ollut pienoisessa taantumassa. Ei anneta sen kuitenkaan häiritä. Löysin pitkästä aikaa jotakin uutta ja piristävää, nimittäin Slumberin (muuten erittäin pätevää doom/deathia Swallow the Sunista yms. pitäville) tuhkasta kasatun AtomAn, joka on keksinyt raikkaan reseptin debyytillään. Musiikkia voisi luonnehtia jonkinlaiseksi post-rock/atmospheric metal/electronic-hybridiksi.
Musiikki on eteeristä, dramaattista ja leijailevaa olematta kuitenkaan liian imelää. Kosketinmatot ja kuulaat kitarat hallitsevat äänimaisemaa puhumattakaan aivan upeista puhtaista vokaaleista. Tätä voi oikeastaan kuunnella millä volyymillä tahansa, hiljemmalla se on oivaa taustamusiikkia ja kovemmalla sitä voi hypnotisoitua mielikuviin etäisistä maailmoista. Mulle tulee jonkinlaisia assosiaatioita Alcestin ja God is an Astronautin suuntaan, mutta ne ovat vain hetkittäisiä. Äänimaisema on selkeästi tuhdimpi ja raskaampi olematta kuitenkaan millään tavalla tukkoinen. Parasta Skylightissä on nimen omaan se, että se kuulostaa siltä, ettei sitä saisi tehokkaammaksi oikein millään.
Levyn kappaleet ovat alkupuolella enemmän intensiivisiä ja loppupuolella lipuillaan ja viipyillään enemmän. Suositellaan nautittavaksi avoimin mielin uudenlaista lähestymistapaa pelkäämättömille.
Pääsin viimeinkin näkemään yhden pidemmän ajan tuttavuuden livenä. In Flames on viihtynyt soitossa ahkeraan oikeastaan siitä lähtien, kun 13-vuotiaana musiikista ylipäätään innostuin. Reroute to Remain taisi olla tuolloin ainoa Flamesin levy mikä oli tuttu pitkään aikaan, mutta siitä se sitten laajeni ajan kanssa.
Tampereen Pakkahuoneella vierailin myöskin ensimmäistä kertaa. Jyväskylästä auto täyteen kisamieltä ja parkkeeraus löytyikin aivan Pakkahuoneen viereltä. Tutustuimme aluksi hiukan lähialueen syömälä/juomalatarjontaan ennen kuin menimme pelipaikoille hiukan ennen Ghoul Patrolin aloitusta.
Ghoul Patrol ei sen kummemmin ehtinyt livenä säväyttää 25-minuuttisensa aikana, vaikka levyltä olin hiukan etukäteen kuunnellut. Ihan toimivaa death n' rollia kuitenkin.
In Flames oli sitten niin hyvä kuin saattoi odottaa. Ei mitään ihan parhaita keikkoja mitä olen nähnyt, mutta jo sekin, että kappaleet olivat hyvin tuttuja, aiheutti välitöntä yhtenäisyyden tunnetta bändin ja yleisön kanssa. Oli mahtavaa päästä ylipäätään pitkästä aikaa keikalle irroittelemaan. Bändi piti muutamia pidempiä ja maltillisia yleisönjututustaukoja, ja Anders näytti viihtyvän. Ihmetteli kyllä miksi tuhat ihmistä oli niin hiljaa välispiikkien aikana. Pojot kyllä siitä että oikeasti tuntui siltä, että yhtye onnistui ottamaan kunnolla kontaktia yleisöön.
Hauska yksityiskohta oli lopulta kolmen onnekkaan fanin ottaminen lavalle kuvaamaan yleisön ja yhtyeen touhuamista loppukeikaksi. Kuulemma ensimmäinen keikka "In Flamesin historiassa 3D-kuvauksella". Kateus iski kieltämättä lavalle nousseita kohtaan.
Settilistaa en muista ulkoa, joten tyydyin lunttaamiseen. Sen verran kyllä muistan lunttaamattakin, että varsin hyvältä setti tuntui siihen nähden, että pelkäsin sen painottuvan enemmän kolmeen uusimpaan levyyn. Reroutelta tuli peräti viisi kipaletta ja Claymaniltakin kolme. Embody the Invisible oli aivan mahtava avausbiisi, sopivan energinen että saadaan porukka mukaan. Heti perään vielä Bullet Ride ja Trigger, ja keukot pääsivät varsinkin viimeisen kohdalla kunnolla töihin. Sounds of a Playground Fading-vedot eivät livenä minusta toimineet yhtä hyvin kuin muu setti, mutta eivät ne keikkafiilistä missään nimessä latistaneet.
Embody the Invisible
Bullet Ride
Trigger
Crawl Through Knives
The Quiet Place
Where the Dead Ships Dwell
Egonomic
Clayman
Liberation
Cloud Connected
Drifter
System
Fear Is the Weakness
Ropes
Only for the Weak
Deliver Us
The Mirror's Truth
Take This Life
My Sweet Shadow
Only for the Weak laittoi odotetusti Pakkahuoneen hyppimään tasajalkaa ja My Sweet Shadowia parempaa lopetusbiisiä tuskin olisin itse keksinyt. Lopetus tuli sen kummempia kukkoilematta, encoret jäi soittamatta. Keikka kesti kuitenkin sen vajaa kaksi tuntia, että tyytyväinen täytyi ehdottomasti olla.
Kuuntelen tässä Blind Guardianin Liveä ja mietin että kyseessä taitaa olla mahtavin livelevy mitä tiedän. Yleisö on loistavasti messissä ja soitto on terävää ja mahtipontista. Yhteislaulu The Bard's Song - In The Forest pamahti juuri soimaan ja on bändistä varmasti etuoikeutettua soittaa kun yleisö laulaa jokaisen sanan mukana. Ei tarvitse paljon Hansin mikkiin puhallella. Akustinen biisi antaa kyllä tilaa yleisön äänelle, ja kiitos kuuluu. Ohessa Imaginations Through the Looking Glass-versiointi samasta kappaleesta, yhtä lailla saa kylmiä väreitä ja saa toivomaan että olisi itsekin paikalla.
Toinen legendaarinen biisi mikä tuli mieleen on Maidenin Fear of the Dark. Lähtökohtaisesti levyllä aika tylsä biisi, mutta livenä on ihan eri kamaa, kun riffit lauletaan tuhansien ja taas tuhansien ihmisten voimin mukana. Sonispheressä 2010 Maidenin itse näin ensimmäistä kertaa ja FoaD oli kieltämättä yksi kohokohta pimenevässä illassa.
Tuleeko muille mieleen jotain siistejä yleisönlaulatuskappaleita?
Hahaa! Mahtavaa löytää tällaisia piileviä loistavuuksia silloin tällöin. Tanskalainen aktiivinen levyjulkaisija Royal Hunt päätyi uudelleen yhteen tunnetuimman vokalistinsa D.C. Cooperin kanssa. Melkoinen kultakurkku kyseessä onkin. Show Me How To Liven (2011) kantava voima on ehdottomasti vokaalit, sekä melkoisen dominoivat koskettimet. Tiesin heti ensi tahdeista lähtien, että tästä levystä tykkään ja paljon. Tällaista tarttuvaa proge/poweria olenkin yrittänyt metsästää viime aikoina.
Half Past Loneliness tuo mieleen Mercenaryn herkempiä kappaleita, kuten Isolation (The Loneliness in Decemberin). Tippa linssiin jne. Alun kosketinkuvio on sellainen, mikä keikalla todennäköisesti toimisi seuraavaa biisiä tunnistettaessa, vähän kuin Nightwishin Nemo. Tititiddiddi, yleisö kohahtaa, kappale alkaa jne.
One More Day, Turisas anyone? Toimii niin nätisti että. Samoin levyn päättävä Angel's Gone. Naiskuorot tuovat oman mausteensa. Suosittelen kuuntelemaan levyn useamman kerran peräkkäin, sillä ensinnäkin 42 minuuttia tällaista mahtavuutta ei tunnu riittävän mihinkään, ja toiseksi kappaleet vain paranevat ajan kanssa, ja kolmanneksi, ei tästä voi olla tulematta hyvälle tuulelle. Näemmä yhtyeellä on ollut tapana pitää levyjen mitat siinä 40 minuutissa, mutta minusta biisejä voisi ihan hyvin olla pari lisääkin, kun laatu on näinkin kovalla tasolla.
"Lift me up and bring me straight to heaven
Burn my past and everything I've done
Take my sins - I piled them up, all seven
... now I see - my guarding angel's gone"
Nyt tuli vähän puun takaa. Uusin Cannibal Corpse kuulostaa hyvältä. Okei, hyllystäni löytyy Kill ja se onkin minusta CC:n parasta antia, vaikka olenkin aika vähän tutustunut varhaisempaan materiaaliin. Evisceration Plague oli taas vähän ympäripyöreää läpsyttelyä vaikka muutamia kovia biisejä sisältikin, ja kyllästyin tässä vaiheessa kuuntelemaan koko bändiä pitkäksi aikaa. CC on muutenkin death metallin AC/DC, aika samalla kaavalla on menty pari vuosikymmentä ja tuskin kukaan odottaa että bändi muuttuisi ilmaisussaan mihinkään suuntaan.
Torture on silti pienillä muutoksilla saatu kuulostamaan virkistävämmältä. Basso kuuluu levyllä todella mukavasti, mikä tuokin aika paljon lisää ulottuvuutta. Muutenkin välillä ihmetyttää miksi basso hukutetaan nykylevyissä aika tehokkaasti. Kaipailisin lisää Iron Maidenin The Number of the Beast-tyylistä miksausta, missä basisti on enemmän samalla viivalla kitaristikepittäjien kanssa ja voi tuoda omia kikkojaan paremmin esille sen sijaan että tyytyisi olemaan komppaajan roolissa, varsinkaan jos sitä ei kukaan kuule.
Mutta siitä levystä. Torture rullaa heti alusta asti vahvasti Demented Aggressionin voimin. Kappaleessa on todella siisti pääriffi, varmasti toimii keikoilla. Toinen kolmella kuuntelulla esille noussut kappale on As Deep As the Knife Will Go, jossa on maukas groovaava ote varsinkin kertosäkeen osalta. Muutenkin levy on sopivan mittainen 43-minuuttisellaan, se sisältää tarpeeksi koukkua mutta olisi silti hiukan puuduttava pidempänä annoksena. CC ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään tekninen bändi, vaan enemmän brutaaliuteen nojaava. Silti levyltä löytyy ihan kunnollista riffittelyä, eikä musiikki puuroudu missään vaiheessa. Innostuin levyn johdosta kuuntelemaan myös The Wretched Spawnia ja Bloodthirstiä vähän tarkemmalla korvalla. Pitäisi ottaa haltuun vielä Chris Barnesin aikainen corpse, Tomb of the Mutilated on kuitenkin cc:n kenties tunnetuin levytys.
Puolalainen Mgla on ainakin toistaiseksi pysytellyt suuremmalta yleisöltä piilossa. Kahden miehen bändin musiikki kunnioittaa perinteitä melko vahvasti, mutta kuulostaa kuitenkin hyvin vahvasti itseltään. Vaikutteet nousevat 90-luvun blackmetallista. Soundit ovat aina olleet yhtyeen levytyksillä sopivan karheat ja musiikki suhteellisen toistovoittoisaa ja hypnoottista. Välillä tulee Burzum-viboja, mutta nekin ovat vain yksittäisiä hetkiä. Oma identiteetti löytyy, ja tämä taas vahvistaa sitä näkemystäni, että mitä vähemmän jäseniä jossakin yhtyeessä on, sitä omaleimaisempaa musiikin on tapa olla. Muina esimerkkeinä Limbonic Art, Summoning, Arckanum ja Bathory. Saa itse päättää kaikesta ja oma ajatusmaailma siirtyy suoraan levylle, eikä tarvitse väitellä neljän muun jäsenen kanssa siitä miltä seuraavan levyn tulisi kuulostaa.
Toinen täysipitkä With Hearts Toward None jatkaa siitä mihin jäätiin kolmella uran avanneella EP:llä. Aivan järkyttävän suurella sydämellä tehtyä musiikkia. Se on vaikea sanoa mistä sen tunteen palon kuulee, mutta kun sen tunnistaa, niin silloin musiikki soljuu kuin itsestään. Ilman muuta itse biisitkin ovat ensiluokkaisia, en tästä muuten niin paljon tykkäisikään. Silti huomasin saaneeni nauttia mielessäni sellaisia ajatuksia kuin "tämän takia kuuntelen musiikkia" ja "tämä on sitä mitä musiikki tarkoittaa". Ei välttämättä edes jokavuotisia ajatuksia uusien julkaisujen kohdalla. Sen takia mietinkin, että With Hearts Toward None saattaa hyvinkin olla paras uusi julkaisu kolmeen vuoteen, vaikka alkuinnostuksen jälkeen palasin lopulta tämän levyn kanssa maan pinnalle. Vahva ysin levy silti.
